Uuden sanan oppiminen – miten se itse asiassa tapahtuu?

Sanaston omaksuminen on keskeinen osa toisen ja vieraan kielen oppimista, kuten edellisessä artikkelissa korostettiin. Sanaston laajentaminen ja kehittäminen on välttämätöntä kieliopintojen edistymiselle, mutta miten se itse asiassa tapahtuu? Milloin voi sanoa onnistuneesti oppineensa uuden sanan? Tässä artikkelissa keskitymme pohdiskelemaan näitä kysymyksiä, jotka eivät ole merkittäviä vain teoreettisessa mielessä: perusymmärrys sanaston omaksumisprosessin luonteesta tulee erittäin tärkeäksi pohdittaessa mahdollisimman tehokkaita lähestymistapoja sanaston opettamista, oppimista ja sanasto-osaamisen arviointia varten.

Lähtökohtaisesti kysymys saattaa vaikuttaa yksinkertaiselta: sitä joko osaa tietyn sanan tai sitten ei. Prosessi on kuitenkin paljon monimutkaisempi – kuten niin moni muukin kielten oppimiseen liittyvä kysymys. Kielitieteilijä Norbert Schmitt kuvailee tätä kompleksisuutta 224-sivuisessa kirjassaan seuraavasti: “Kelvollisen vastauksen antaminen yksittäiseen kysymykseen ‘Mitä sanan osaaminen tarkoittaa?’ vaatisi huomattavasti paksumman kirjan kuin mitä tämä on”. Vaikka sanaston oppimisen mekanismit ovat edelleen jossain määrin tuntemattomia, yksi asia on kuitenkin varma: ainakaan aikuiset kielenoppijat eivät opi uusia sanoja kertaheitolla.  Sen sijaan niiden oppiminen tapahtuu asteittain lukuisten altistumisten kautta. (1)

Prosessin voi jakaa viiteen vaiheeseen (2):

(1) Ensimmäinen kohtaaminen sanan kanssa
(2) Selvä kuva uuden sanan muodosta – visuaalinen, auditiivinen tai kumpikin
(3) Sanan merkityksen oppiminen
(4) Vahvan muistiyhteyden muodostaminen sanan muodon ja merkityksen välille
(5) Sanan käyttö

Opiskelijan on läpäistävä onnistuneesti kukin näistä vaiheista oppiakseen käyttämään aiemmin tuntematonta sanaa. Uuden sanan täsmällinen käyttö ei ole mahdollista, jos sen oikeinkirjoitusta ja ääntämistä ei hallita tai jos sen merkitystä (tai merkityksiä) ei tunneta riittävän tarkasti. Toisaalta, jos oppija epäonnistuu pitkäaikaisen muistiyhteyden luomisessa muodon ja merkityksen välille (vaihe 4), ensimmäisessä kolmessa vaiheessa tehdyt ponnistelut ovat olleet turhia. Onkin tärkeätä muistaa, että jotta tämä prosessi olisi mahdollisimman tehokas, oppijan saaman opetuksen ja hänen valitsemiensa oppimistapojen tulee olla pedagogisessa mielessä suunniteltuja ottamaan mahdollisimman tarkkaan huomioon kunkin vaiheen erityiset tarpeet.

Samaa asteittaisuutta voi lähestyä jakamalla sanaston tuntemuksen reseptiiviseen ja produktiiviseen sanaston hallintaan (3). Reseptiivinen sanaston hallinta määritellään yleisesti kyvyksi tunnistaa sanan muoto ja ymmärtää sen merkitys puhutussa ja kirjoitetussa muodossa, kun taas produktiivisella hallinnalla viitataan kykyyn muistaa ja tuottaa sanan oikea muoto kohdekielellä puhuttaessa tai kirjoittaessa (4). Oppimisprosessi etenee yleensä sanan reseptiivisestä osaamisesta sen produktiiviseen osaamiseen (5): opimme yleensä ensin tunnistamaan ja ymmärtämään uuden sanan ja vasta myöhemmin käyttämään sitä. Vaikka tästä kausaalisuudesta ei olla tutkimuksen piirissä täysin yksimielisiä (6), on vaikeaa kiistää sitä, että “jotta sanaa voisi korrektisti käyttää, pitää käyttäjän myös ymmärtää sana, kun sen kuulee, näkee tai molempia” (5).

Kehittäessäsi produktiivista sanastoasi WordDivella opit samalla suuren määrän sanoja reseptiivisesti (opiskeltavalle sanalle asiayhteyden antavien esimerkkien ja kuvausten kautta). Toisaalta reseptiivisesti opitut sanat eivät välttämättä johda niiden produktiiviseen hallintaan. Suosittelemmekin, että keskityt nimenomaan produktiivisen sanaston kehittämiseen – sen säilömuistiin tallentuneen sanaston kartuttamiseen, jota osaat vaivatta käyttää puhuessasi tai kirjoittaessasi. Tämä on nopein tapa oppia käyttämään uutta kieltä. Ja kun uutta kieltä käyttää, sitä oppii nopeasti lisää.

Lopuksi vielä huomio osaamisen laadullisista ja määrällisistä ulottuvuuksista. Merkittävää ei ole pelkästään sanaston laajuus (miten monta sanaa osataan) vaan myös osaamisen syvyys (miten hyvin tietty sana osataan). Suurin osa tutkijoista on sitä mieltä, että sanaston tuntemus ei ole kaikki tai ei mitään -tyyppinen ilmiö, vaan sanaston hallinnalle on luonteenomaista eriasteisuus (5). Se tulisikin nähdä vähitellen karttuvana prosessina, jatkumona, joka alkaa siitä, ettei sanaa tunneta lainkaan kehittyen kohti rikasta ja monipuolista tietämystä sanan eri merkityksistä, sen vertauskuvallisesta käytöstä sekä sen suhteesta muihin sanoihin (7).

Ensi kuussa jatkamme sanaston oppimisen tarkastelua, mutta tällä kertaa kognitiivisesta näkökulmasta. Koska sanaston kartuttamisessa ei ole kyseessä pelkästään oppimisesta vaan myös muistamisesta, käsittelemme tarkemmin muistin roolia sanaston omaksumisprosessissa.

Iloa kielen oppimiseen!

Timo-Pekka
WordDive-tiimi

Lähteet:

(1) Schmitt, Norbert (2000). Vocabulary in Language Teaching.Cambridge University Press.
(2) Hatch, Evelyn & Cheryl Brown (1995). Vocabulary, Semantics, and Language Education. Cambridge: Cambridge University Press.
(3) Ks. esim.: Mondria, Jan-Arjen & Boukje Wiersma (2004). Receptive, productive and receptive + productive L2 vocabulary learning: What difference does it make? − Vocabulary in a Second Language; 79−100.
Pinner, Richard S. (2009). Understanding Meaning: Defining expectations in vocabulary teaching. King’s College London.
Zhong, Hua (2011). Learning a Word: From Receptive to Productive Vocabulary Use. University of Sydney.
(4) Nation, Paul (1990). Teaching and Learning Vocabulary. Newbury House, New York.
(5) Laufer, Batia (1998). The development of passive and active vocabulary in a second language: same or different? Applied Linguistics, 19(2), 255-271.
(6) Esim. Warning, Rob (2002). Scales of Vocabulary Knowledge in Second Language Vocabulary Assessment.Appeared in Kiyo, The occasional papers of Notre Dame Seishin University.
(7) Beck, Isabel & Margaret McKeown (1991). Conditions of vocabulary acquisition. In R. Barr, M. L. Kamil, P. Mosenthal, & P. D. Pearson (Eds.), Handbook of reading research, 789-814. New York: Longman.